Vapaan sivistystyön oppilaitokset
Vapaan sivistystyön oppilaitoksia ovat kansalaisopistot, kansanopistot, kesäyliopistot, opintokeskukset sekä urheiluopistot.
Laki ja asetus
Vapaata sivistystyötä säätelee laki vapaasta sivistystyöstä (632/1998). Vuonna 1998 annettua lakia on uusittu ja täydennetty useaan kertaan, viimeksi vuonna 2014.
Laki koskee vapaan sivistystyön oppilaitoksissa järjestettävää vapaatavoitteista koulutusta, joka ei johda tutkintoon. Tämän lain piirissä oppilaitokset järjestävät myös avoimia yliopisto-opintoja sekä taiteen perusopetusta kaikenikäisille. Laki on samalla toimintaa ohjaava ja rahoituslaki.
Voit tutustua lakiin tarkemmin Finlexin sivuilta.
Voit lukea myös uusimman asetuksen vapaasta sivistystyöstä 6.11.1998/805.
Lain piiriin kuuluva toiminta
Vapaan sivistystyön oppilaitoksia ovat kansalaisopistot, kansanopistot, kesäyliopistot, liikunnan koulutuskeskukset ja opintokeskukset.
Kansalaisopistot ovat paikallisiin ja alueellisiin sivistystarpeisiin pohjautuvia oppilaitoksia, jotka tarjoavat mahdollisuuksia omaehtoiselle oppimiselle ja kansalaisvalmiuksien kehittämiselle. Usein toiminta on iltaopintoihin painottuvaa. Opintojen pituudet vaihtelevat opintopiirin neljästä kokoontumisesta lukukauden mittaisiin opintoihin sekä viikonlopun kursseihin.
Kansanopistot ovat kokopäiväistä opetusta antavia sisäoppilaitoksia, jotka järjestävät nuorille ja aikuisille omaehtoisia opintoja, edistävät opiskelijoiden opiskeluvalmiuksia sekä kasvattavat heitä yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä. Halutessaan opiskelija voi asua opiston asuntolassa. Asuntola-asuminen ja pienet opetusryhmät tekevät opiskelusta yhteisöllistä. Myös viikon lyhytkurssit ovat tavallisia.
Kesäyliopistot ovat alueellisen koulutustarjonnan oppilaitoksia, joiden toiminnassa painottuvat avoin korkeakouluopetus sekä alueen muihin osaamis- ja sivistystarpeisiin vastaaminen ottaen huomioon myös korkeakoulutettu väestö. Ne tarjoavat ympärivuotista avointa yliopisto-opetusta sekä ammatillista täydennyskoulutusta.
Liikunnan koulutuskeskukset ovat kokopäiväistä opetusta antavia valtakunnallisia sisäoppilaitoksia tai alueellisia oppilaitoksia, joiden tehtävänä on järjestää liikuntaharrastusta, hyvinvointia ja terveyttä edistävää koulutusta koko väestölle sekä liikunnan järjestö- ja seuratoimintaa palvelevaa koulutusta ja valmennustoimintaa. Ne järjestävät liikunta-alan ammatillista perus- ja lisäkoulutusta sekä erityyppistä vapaatavoitteista koulutusta.
Opintokeskukset toimivat valtakunnallisina oppilaitoksina järjestämällä opintoja itse sekä yhdessä kansalais- ja kulttuurijärjestöjen kanssa elinikäisen oppimisen, hyvinvoinnin ja aktiivisen kansalaisuuden sekä demokratian ja kansalaisyhteiskunnan toiminnan edistämiseksi. Ne ovat järjestöllisen koulutuksen asiantuntijoita. Ne toteuttavat koulutusta yhteistyössä järjestöjen kanssa. Toimintamuotoja ovat kurssit ja opintokerhot.
Edellä tarkoitetut oppilaitokset voivat 4 §:n mukaisessa koulutustehtävässä painottaa myös arvo- ja aatetaustaansa, kasvatustavoitteitaan tai erityisiä koulutustehtäviään.
Tätä lakia sovelletaan lisäksi Snellman-korkeakoulu -nimisen oppilaitoksen ylläpitäjälle 4 §:n nojalla myönnetyn ylläpitämisluvan mukaiseen toimintaan.
Oppilaitosten historiaa
Kansalaisopistot
Kansalaisopistotoiminta sai alkunsa 1800–1900-lukujen vaihteessa osana kansansivistysliikettä. Tavoitteena oli tarjota koulutusta aluksi kaupunkien työväestölle ja vähitellen koko kansalle. Ensimmäinen työväenopisto perustettiin Tampereelle vuonna 1899, ja pian opistoja syntyi myös muihin isoihin kaupunkeihin.
Syyt toiminnan aloittamiseen olivat selkeät: haluttiin lisätä kansansivistystä, vahvistaa demokratiaa ja yhteiskunnallista osallistumista sekä tasoittaa eriarvoisuutta. Opistot nähtiin sivistyskeskuksina, jotka tukivat kotiseutu- ja kulttuuritoimintaa ja tarjosivat mahdollisuuden oppia ja kehittää osaamista omassa elinpiirissä.
Ensimmäinen kansalaisopisto-nimellä toiminut oppilaitos perustettiin Kuopioon vuonna 1916. Myöhemmin syntyi myös vapaaopistoja ja aikuisopistoja, mutta yleisimpinä niminä säilyivät työväenopisto ja kansalaisopisto. Työväenopistoja perustettiin pääosin kaupunkeihin ja kansalaisopistoja maaseudulle, mikä selittää, miksi osa opistoista kantaa edelleen työväenopiston nimeä.
Alkuvuodet ja laajentuminen
Opistojen määrän kasvu synnytti tarpeen yhteiselle edunvalvonnalle ja kehittämiselle. Tämä johti Työväenopistojen liiton perustamiseen vuonna 1919 (vuodesta 1967 Kansalais- ja työväenopistojen liitto, vuodesta 2009 Kansalaisopistojen liitto).
Opistotoiminta laajeni kaupunkien ulkopuolelle 1920-luvulla, ja ensimmäiset työväenopistot perustettiin maalaiskuntiin tarjoamaan sivistysmahdollisuuksia maaseudun väestölle. Opistotoiminnan laajentumista vauhditti myös valtion tuki: vuonna 1927 voimaan tullut laki työväenopistojen valtionavusta turvasi rahoituksen ja yhtenäisti opistojen tehtävän koko maassa.
Sotavuosina opistot sopeutuivat poikkeusoloihin ja tukivat kotirintamaa tarjoamalla koulutusta arjen selviytymiseen. Sodan jälkeen opistot nousivat tärkeään rooliin jälleenrakennuksessa ja vakiintuivat osaksi kuntien sivistystoimea. Nimi kansalaisopisto yleistyi, mikä kuvasti toiminnan avautumista koko väestölle.
Kasvun vuosikymmenet
Hyvinvointivaltion rakentaminen 1960–1970-luvuilla vahvisti kansalaisopistojen asemaa alueellisen ja koulutuksellisen tasa-arvon edistäjinä. Opistot levisivät kattavasti koko maahan, ja kurssitarjonta monipuolistui. 1980-luvulla opetustarjonnassa korostuivat mm. taideaineet, terveys ja liikunta. Myös opiskelijamäärät kasvoivat voimakkaasti, ja opistot vakiinnuttivat asemansa osana suomalaisten arkea.
1990-luvuilla opistot vastasivat yhteiskunnallisiin muutoksiin tarjoamalla koulutusta tietotekniikassa, kielissä ja kansainvälisissä valmiuksissa. Kehitystä vauhditti jatkossa myös vuonna 1998 voimaan tullut uusi laki vapaasta sivistystyöstä (632/1998), joka painotti elinikäistä oppimista, yhteiskunnan eheyttä ja tasa-arvoa sekä vahvisti opistojen roolia kansalaisyhteiskunnan rakentajina. Se toi myös selkeyttä opistojen tehtäviin ja rahoitukseen muuttuvassa toimintaympäristössä.
Nykytila ja tulevaisuus
2000-luvulla digitalisaatio, kansainvälistyminen ja väestön monimuotoistuminen toivat opistoille uusia mahdollisuuksia ja haasteita. Painopisteitä ovat maahanmuuttajien koulutus, monikielisyys ja ikääntyvän väestön tarpeet. Opistot toimivat yhteiskunnallisina kohtauspaikkoina, joissa eri ikäryhmät ja kulttuurit kohtaavat.
Tänä päivänä kansalaisopistot tavoittavat vuosittain noin puoli miljoonaa opiskelijaa eri puolilla Suomea. Ne tukevat elinikäistä oppimista, hyvinvointia ja aktiivista kansalaisuutta. Vaikka toimintaympäristö muuttuu, opistojen perustehtävä – sivistyksen, tasa-arvon ja yhteisöllisyyden edistäminen – säilyy. Kansalaisopistot vastaavat rohkeasti muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin.
Tiivistelmän on koostanut Virpi Vedenkannas Samu Nyströmin (1979) teoksen Unelma sivistyneestä kansakunnasta pohjalta.
Aiheesta myös: Kansalaisopistotoiminnan historia 1899–2019
Lisätietoja: Kansalaisopistojen liitto KoL
Kansanopistot
Ensimmäiset kansanopistot perustettiin Suomeen vuonna 1889 – oppia toiminnalle oli haettu muista Pohjoismaista, ennen kaikkea Tanskasta.
Ensimmäisenä toimintansa aloitti 16.1.1889 Kangasalan opisto, joka keskittyi ennen kaikkea käsitöiden opettamiseen naisille. Opiston johtajana toimi Sofia Hagman, jonka sisar Lucina Hagman oli muun muassa Unioni Naisasialiitto Suomessa ry:n ensimmäinen puheenjohtaja. Lokakuun 10. päivänä samana vuonna pidettiin Borgå folkhögskolan avajaiset Pappilanmäen kansakoulussa Porvoossa. Kangasalan opisto toimi johtajansa kuolemaan saakka vuoteen 1900. Borgå folkhögskolan historiassa alkoi uusi kausi 1.1.2005, kun se liitettiin yhteen myös Porvoossa toimineen Svenska folk -akademin kanssa. Syntyi Borgå folkakademi.
1900-luvun alun kansanopistoyhteistyö
1800-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa kansanopistoja perustettiin lisää, yleensä hajalleen ympäri maaseutua. Vuonna 1904 maassa toimi 16 kansanopistoa, joissa oli työvuonna 1904–1905 yhteensä 699 opiskelijaa. Niiden kesken syntyi jo varhain yhteistoimintaa, ja tällöin oli Kansanvalistusseuralla yhteisenä näyttämönä merkittävä osuus. Kansanvalistusseura oli perustettu jo vuonna 1874 edistämään sivistystyötä kansan parissa. Seuran kokouksissa järjestettiin keskusteluja ja alustuksia kansanopistokysymyksistä.
Kansanopistojen ensimmäinen oma kokous toteutettiin kesällä 1896. M.O. Karttusen mukaan yhteensä noin 70 henkeä molemmista kieliryhmistä kokoontui elokuussa Hämeen kansanopistoon (nyk. Päivölän kansanopisto) Sääksmäelle.
”Kaikki asuivat ja ruokailivat opistolla. Näin yhdessäolo oli iltaisinkin mahdollista. Sama mikä on aina koettu kansanopistoissa pidetyissä kokouksissa tärkeäksi, ihastutti jo silloin.” (Karttunen s. 53)
Suomen Kansanopistoyhdistyksen perustamiskokous vuonna 1905
Vuoden 1905 kansanopistokokous järjestettiin 15.–16. syyskuuta Länsi-Uudenmaan kansanopistossa Vihdissä. Siellä oli 62 osanottajaa: opettajia oli kymmenestä opistosta ja johtajia 13 opistosta. Kokouksen puheenjohtajina toimivat Pohjois-Savon kansanopiston johtaja Hjalmar Mikander ja Kronoby folkhögskolanin johtaja Johannes Klockars. Tämän kokouksen pöytäkirja oli ensimmäinen, joka jaettiin painettuna kansanopistoille. Johtaja K. O. Vikman (Lounais-Karjalan kansanopisto, Vironlahti) teki aloitteen oman yhdistyksen perustamisesta. Tätä kannatettiin yleisesti ja yhdistys päätettiin yksimielisesti perustaa. Kokouksessa valittiin väliaikainen toimikunta, ja samalla keskusteltiin omasta lehdestä.
Kansanopistoyhdistystyön alkutaival
Vuoden 1905 suurlakon jälkeen heräsi toiveita valtionavustusten saamisesta varsinaiselle kansanopistotyölle. Talvella 1906 kansanopistolähetystö kävi senaattorien Donner ja Antell puheilla esittämässä asiaa. Jo saman vuoden syksyllä kansanopistoille myönnettiin avustusmääräraha.
Pohjoismaisen kansanopistokokouksen yhteydessä Porvoossa pidettiin myös Suomen Kansanopistoyhdistyksen ensimmäinen vuosikokous 18.–19.8.1907. Vuosikokouksen tärkeimpiä tehtäviä oli hyväksyä säännöt, joiden varassa sittemmin toimittiin. Virallisesti ne saatiin hyväksytyiksi vasta kymmenen vuoden kuluttua eli vuonna 1917. Yhteinen lehti Kansanopisto on ilmestynyt yhtäjaksoisesti vuodesta 1927.
Tiivistelmän on koostanut Sari Virtanen M.O. Karttusen (1979) teoksen Suomen kansanopisto 1889–1979 pohjalta.
Aiheesta myös: Kansanopiston sivistysidea kansalaisyhteiskunnan rakentumisessa, Anna Halme
Lisätietoja: Suomen Kansanopistopistoyhdistys
Kesäyliopistot
Ensimmäisen kesäyliopiston avajaisia vietettiin Jyväskylässä 17.6.1912. Ajatus suomenkielisestä yliopistosta ei ollut Jyväskylässä uusi. Jo vuonna 1847 sanomalehtikirjoituksessa oli esitetty ajatus suomenkielisen yliopiston perustamisesta Jyväskylään. Tätä varten oli perustettu rahasto, jonka turvin yliopisto piti tulevaisuudessa perustaa.
Toinen Jyväskylän vahvuus oli vuonna 1863 toimintansa aloittanut Jyväskylän seminaari. Monilla seminaarin opettajilla oli tapana tehdä opintomatkoja Eurooppaan. Opiskelu apurahojen turvin Keski-Euroopan yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tapahtui käytännöllisistä syistä tavallisimmin kesälomien aikana, joten seminaarin lehtorit harjoittivat tavallaan kesäyliopisto-opintoja. Kesäiset opintomatkat suuntautuivat useimmin uudenaikaisen kansanopetuksen johtaviin maihin Sveitsin ja Saksaan. Jyväskylässä oli näin korkeasti oppinut joukko, joka seurasi tieteen eurooppalaisia virtauksia, ja jolla oli yhteyksiä Helsingin yliopiston professorikuntaan.
Vuonna 1913 aloitti Turussa ruotsinkielinen kesäyliopisto. Kolmantena aloitti Turun kesäyliopisto vuonna 1936. Nykyään kesäyliopistoja on 19 ja niissä järjestetään opetusta ympäri vuoden.
Kesäyliopistojen valtakunnallinen yhteenliittymä, Suomen kesäyliopistot ry. (SKOYT ry.), perustettiin vuonna 1972.
Lähteenä on ollut Dosentti Lasse Kankaan luento, joka pidettiin Suomen kesäyliopistot ry:n 30-vuotisjuhlaseminaarissa 27.11.2002. Kesäyliopistojen määrä on päivitetty 2.10.2025.
Lisätietoja: Kesayliopistot.fi
Opintokeskukset
Opintokeskusseurasta Opintokeskukset ry:ksi
Alkuperäiseltä nimeltään Opintokeskusseura perustettiin aluksi verkostomaiseksi yhteistyöfoorumiksi. Se käsitteli opintokeskusten edunvalvontaan ja toiminnan kehittämiseen liittyviä asioita. Opintokeskusseuran toiminta alkoi Opintokeskusten yhteistyötoimikuntana 1970-luvun puolivälin jälkeen, kun opintokeskuslaki astui voimaan vuonna 1976. Opintokeskusten yhteistyötoimikunnan nimi muutettiin Opintokeskusseuraksi 1990-luvun puolivälissä.
Viimeisenä toimintavuotena työlistalla oli muun muassa vapaan sivistystyön ohjauksen kehittämiseen liittyviä asioita kuten suuntaviivojen toteuttaminen ja tilastoinnin uudistus opintokeskusten rahoituksen kehittäminen samaan aikaan muiden vapaan sivistystyön toimintalohkojen kanssa. Seurassa keskusteltiin ja hahmoteltiin yhteisiä linjoja näissä kysymyksissä
Opintokeskusseura rekisteröityi Opintokeskukset ry:ksi perustavan kokouksen 17.6.2009 päätöksellä. Yhdistyksen viralliseksi nimeksi tuli Opintokeskukset – Studiecentralerna ry. Mukana toiminnassa on kaikki 11 opintokeskusta.
Toiminnan historiaa
Sivistysliittojen opintokerhojen toimintaa tuettiin valtion kansansivistyslautakunnan budjettivaroin aina 1960-luvulle saakka.
Laki opintokerhojen valtionavusta saatiin 1964, ja se noudatteli jo 1930-luvulla tehtyä ehdotusta opinto-ohjaajien valtionavusta. Lain mukaan sivistysjärjestöt saivat valtionapua opintokerho- ja luentotoimintaan sekä yleismenoihinsa. 1970-luvun alussa opintokerhoja oli 19 350, ja niissä kävi 183 000 opiskelijaa.
Opintokeskuksien valtionapulaki annettiin 1975, jolloin opintokeskusten kurssitoiminta sekä opinto-ohjaajien koulutus tulivat valtionavun piiriin. Viiden vuoden kuluessa kursseja oli jo 7 500 ja kurssilaisia 200 000. Opintokerhoja oli 25 900 ja kerholaisia 231 000.
1990-luvun puolivälissä opintokerhojen määrä oli laskenut 11 300:aan, kun taas kurssimäärän kasvu pysyi yli 7 000 lyhytkurssin tasolla.
Olennaisesti kehitykseen vaikutti vuonna 1994 uudella opintokeskuslailla toteutettu siirtyminen 80 prosentin valtionavustuksesta suoriteperusteiseen valtionosuusjärjestelmään, jossa opintokeskusten saama valtionosuus oli 65 prosenttia opetustunnin ´hinnasta´. Valtion talousarviossa säädeltiin myös opetustuntien määrää, jolloin se ei kattanut kaikkia toteutuneita opetustunteja, vaan vahvistettu määrä laahasi jäljessä yli 20 prosenttia.
Nykyinen laki vapaasta sivistystyöstä säädettiin vuonna 1998, ja sen alle yhdistettiin kaikki vapaan sivistystyön aikuisoppilaitokset.
Lähde: Opintokeskukset.fi
Urheiluopistot
Urheiluopistojen historialliset juuret tulevat 1900-luvun alun tarpeesta tarjota kansalaisille organisoitua liikunnanohjausta ja urheiluvalmennusta sekä luoda tätä kautta yhtenäistä suomalaista liikunta- ja urheilukulttuuria. Urheiluopistojen juuret ulottuvat ajallisesti hyvin samaan ajankohtaan kuin ensimmäisten kansan- ja kansalaisopistojen perustamiset, joten näiden taustalta on löydettävissä sekä erottavia että yhteneviä aatetaustoja kansalaisten sivistystyössä.
Tampereella sijaitseva Varalan Urheiluopisto on urheiluopistoverkoston vanhin opisto ja se on perustettu vuonna 1909 edistämään naisten liikuntakasvatusta. Tämän jälkeen urheiluopistoja perustettiin ympäri Suomen tasaisesti aina 1950-luvulle asti. Suomen Urheiluopisto perustettiin Vierumäelle lähinnä miesten urheiluvalmennuksen ja liikuntaharrastamisen edistämiseksi vuonna 1927. Viimeisin urheiluopisto aloitti toimintansa Rovaniemellä vuonna 1972 ja se tunnetaan nykyisin nimellä Santasport Lapin Urheiluopisto.
Urheiluopistojen alueelliset erot ja toiminnan erilaiset tarkoitusperät ovat vaikuttaneet siihen, millaisiksi urheiluopistojen toimintakokonaisuudet ovat kehittyneet nykypäivänä. Yhteisinä toimintaa ohjaavia päämääriä ovat olleet tuon ajan mukaisesti kansalaisten humanismiin perustuva sivistäminen yhtenäisen suomalaisen liikuntakulttuurin synnyttämiseksi.
Urheiluopistot pääsivät valtionavustuksen piiriin vuonna 1950. Kymmenen vuotta myöhemmin säädettiin ensimmäinen urheiluopistolaki, jonka alaisuutteen opistot siirtyivät vähitellen. Urheiluopistot olivat pitkään oman urheiluopistolain alaisina, kunnes ne siirrettiin muiden vapaan sivistystyön oppilaitosten (kansanopistot, kansalaisopisto, opistokeskukset ja kesäyliopisto) kanssa vapaan sivistystyön lain alle vuonna 1999. Näin ensimmäistä kertaa eri työmuodot saatettiin yhteisen lain piiriin.
Lähde: Urheiluopistot.fi