Vapaan sivistystyön historia
Tällä sivulla kerrotaan vapaan sivistystyön historiasta sekä toimintaan vaikuttaneista uranuurtajista.
Vapaan sivistystyön historiallisia lähtökohtia
Vapaa sivistystyö on rakentanut demokraattista Suomea ja yhteiskunnallista tasa-arvoa sekä vastannut erilaisiin sivistyksellisiin tarpeisiin jo yli 150 vuoden ajan. Sivistystyön historiaa voi jäsentää monesta eri näkökulmasta. Alan lainsäädännön ja rahoituksen muotoutuminen avaa oman tarkastelukulmansa kuten esimerkiksi aate- ja oppihistoria omansa.
Historiaa on vaiheistettu myös keskeisten käsitteiden ja käsitemuutosten avulla. Tässä luomme silmäyksen vapaan sivistystyön historiaan erityisesti institutionaalisesta sekä peruskäsitteiden näkökulmasta.
Tiivistelmän on laatinut SVV-ohjelman koordinaattori Jenni Pätäri ja se perustuu teokseen Vapaa sivistystyö eilen, tänään ja huomenna. Vapaan sivistystyön rooli, asema ja merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa ja koulutusjärjestelmässä, Jenni Pätäri, Sini Teräsahde, Aaro Harju, Jyri Manninen & Anja Heikkinen (toim.), 2019, Helsinki: VST.
Voit lisäksi tutustua oppilaitosmuotojen historiallisiin lähtökohtiin niiden omalta sivulta.
Liikkeelle kansanvalistuksesta
Kansanvalistuksen aika alkoi osana suomalaista 1800-luvun yhteiskunnallista murrosta. Jo sitä ennen kirkolliselle kansanopetukselle oli ehtinyt muotoutua pitkä perinne. Kansanvalistuksen vaihetta edeltäneenä vapaan sivistystyön keskeisenä alkujuurena pidetään juuri kirkon johtamaa kansanopetusta, joka käynnistyi 1500-luvulla alkaneen luterilaisen uskonpuhdistuksen yhteydessä ja sen herättämistä kansalaisten yleisen lukutaidon tarpeista. Alkusysäyksensä saivat niin Suomen kirjakieli, kansankirjallisuus kuin kansanopetus muun muassa lukukinkerijärjestelmän sekä kiertokoulun kehityksen myötä. (Karjalainen & Toiviainen 1984.)
1800-luvun jälkipuoliskolla alkanut yhteiskunnallinen rakennemuutos – esimerkiksi Suomen talouden modernisoituminen – sekä siihen kietoutuneet eurooppalaiset aatevirtaukset kuten valistusaate, liberalismi, nationalismi ja sosialismi, alkoivat luoda vahvistuvaa pohjaa myös kirkosta erillisen yleisen kansanopetuksen sekä kansanvalistustyön järjestämiselle. Kun valistus ja opinnot olivat sääty-yhteiskunnan periaatteiden mukaisesti kuuluneet säätyläisten erioikeuksiin, alettiin kansanvalistus-käsitteen käyttöönoton myötä korostaa moraalista velvoittavuutta myös kansan (ts. ”rahvaan”) tiedon tason nostamiseen. 1870–80-luvulla yleistynyt ”vapaan” liittäminen käsitteeseen korosti toiminnan vapaaehtoista luonnetta ja teki eroa muun muassa kinkereillä toteutettuun Katekismuksen ulkoa opetteluun. (Karjalainen & Toiviainen 1984; Alanen 1986; Tuomisto 1991.)
Kansanliikkeet kansansivistystyön moottoreina
Suomalaisen vapaan sivistystyön historia juontaa juurensa järjestöllisestä kansansivistystyöstä, joka voimistui osana 1800-luvun loppupuoliskon yhteiskunnallista murrosta. Keskeisen pohjatyön toiminnan käynnistäjänä teki 1800-luvun alkupuoliskolta lähtien vaikuttanut fennomaaninen kansanliike J.V. Snellmanin johdolla. Kansakunnan lujittaminen oli fennomaaneille suuri sivistystehtävä, jonka pyrkimyksenä oli suomenkielisen sivistyneistön muodostaminen sekä oppimattoman kansan (erit. maaseudun väestö ja kaupunkien työväestö) kasvattaminen yhdeksi kansaksi. (Tuomisto 2003; Aaltonen 1991.)
Vapaan sivistystyön muotoutumisen näkökulmasta liikkeen kansanvalistukselliset pyrkimykset huipentuivat Kansanvalistusseuran (KVS) perustamisessa vuonna 1874, sillä seuraa pidetään Suomen ensimmäisenä varsinaisena kansansivistysorganisaationa. Se pyrki kaikille yhteisen, laajakantoisen ja omaehtoisuuteen perustuvan sivistystyön järjestämiseen. (Karjalainen & Toiviainen 1984; Aaltonen 1991; Ojanen 2014.) Vuonna 1882 perustettiin vastaava ruotsinkielinen kansanvalistusorganisaatio, Svenska Folkskolans Vänner (SFV). Molemmat organisaatiot edistivät kansansivistystyötä monipuolisesti muun muassa levittämällä sivistävää kirjallisuutta, järjestämällä opintokerho- ja luentotoimintaa sekä tukemalla kirjastojen ja kansanopistojen perustamista. (Ojanen 2014.)
1800-luvun jälkipuoliskolla kansa alkoi järjestäytyä myös omaehtoisesti muun muassa modernisoitumisen esiin nostamia erilaisia epäkohtia vastaan. Keskeisiä kansansivistystyön käsiinsä ottaneita kansanliikkeitä olivat muun muassa nuorisoseuraliike (Kauhavan Nuorisoyhtiö per. 1881; Suomen Nuorison Liitto per. 1897), raittiusliike (Raittiuden Ystävät 1884) sekä työväenliike (työväenyhdistyksiä 1880-luvulta alkaen). Lisäksi esimerkiksi naisasialiike (Suomen Naisyhdistys 1884), osuustoimintaliike (1880-luvulta lähtien) sekä Kotikasvatusyhdistys (1907) suuntasivat aikansa vapaata kansansivistystyötä. (Karjalainen & Toiviainen 1984; Alanen 1986; Aaltonen 1991.)
Yhdistysten piirissä harjoitettu opintopiiriopiskelu sekä laaja luentotoiminta muodostivat tärkeän juonteen omaehtoisen sivistystyön kehityksessä.
Ensimmäiset opistot syntyvät
Vapaan kansansivistystyön vakiintumisen kannalta keskeinen askel otettiin, kun 1800-luvun lopulla perustettiin ensimmäiset kansanopistot. Kansakoulun yleistyessä ne alkoivat vastata tarpeeseen laajentaa maaseudun varttuneemman nuorison mahdollisuuksia osallistua kansakoulun jälkeisiin yleissivistäviin opintoihin.
Suomen ensimmäiset kansanopistot ovat Kangasalan opisto ja Borgå Folkhögskola, jotka perustettiin vuonna 1889. Kansanopistoja perustettiin tämän jälkeen aktiivisesti 1900-luvun taitteesta lähtien. Kansansivistysaatteen innoittama maaseudun sivistyneistö ja valistunut talonpoikaisto perustivat kannatusyhdistyksiä, keräsivät varoja ja rakennuttivat opistotaloja. Ensimmäinen työväenopisto perustettiin Tampereelle vuonna 1899, urheiluopisto Tampereen Varalaan vuonna 1909 ja kesäyliopisto Jyväskylään vuonna 1912. Ensimmäisenä sivistysliittona perustettiin Työväen Sivistysliitto TSL vuonna 1919.
Kansanvalistuksesta kansansivistykseen
Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen myös vapaata kansanvalistustyötä alettiin tarkastella kriittisemmin. Se haluttiin perustaa syvällisempään, tieteelliseen totuudenetsintään, joka voisi omalta osaltaan yhdistää kahtia jakautunutta kansaa. Tähän liittyi 1920–30-luvuilla käyty kiivas vapaan kansanvalistustyön johtohahmojen välinen keskustelu alan peruskäsitteestä, joka kääntyi vapaan kansansivistystyön hyväksi.
Esimerkiksi Zachris Castrénin ajamana sivistys-käsitteen nähtiin tavoittavan syvemmin ihmisolemusta ja kiinnittyvän myös tunne-elämän kehittymiseen toisin kuin tiedonvälitystä korostaneen valistus-käsitteen. Samalla universaalimpi humanistinen sivistyskäsitys alkoi nousta kansallisuusaatteen ja kristillisyyden rinnalle ja tilalle sivistystyön arvolähtökohtina. (Karjalainen & Toiviainen 1984; Alanen 1986; Tuomisto 1991.)
Nykymuotoonsa vapaaksi sivistystyöksi alan peruskäsite vakiintui 1960-luvulla. Aulis Alasen mukaan muutos ei tarkoittanut varsinaista toiminnan tai käsitteiden merkityssisällön muutosta kuten 1920-luvun muutoksessa vapaasta kansanvalistustyöstä vapaaseen kansansivistystyöhön. Kansa-sanasta luovuttiin pikemminkin siksi, että sen tulkittiin edelleen viittaavan harhaanjohtavasti vain yhteen väestönosaan. (Karjalainen & Toiviainen 1984; Alanen 1986.)
1940-luvulla vapaan sivistystyön piirissä alkoi vakiintua käyttöön myös aikuiskasvatus-käsite (adult education) kansainvälisten vaikutteiden saattelemana, ja käsitteitä koskenut periaatekeskustelu kävi vilkkaana. Sotien jälkeisessä jälleenrakennustyössä aikuiskasvatusala laajeni voimakkaasti. Sen järjestäjiksi tulivat näkyvällä tavalla muun muassa monet teollisuus- ja liikelaitokset, kunnat, valtiolliset laitokset sekä työmarkkina- ja ammattijärjestöt.
Laajentuminen oli käänteentekevää myös vapaan kansansivistystyön kannalta. Tähän asti se oli toiminut pitkälti synonyymina aikuiskasvatus-käsitteelle. Ammatillista aikuiskoulutusta ei heti luettukaan aikuiskasvatuksen piiriin kuuluvaksi, sillä sen elinkeinoelämän tarpeisiin kiinnittyvät tavoitteet erosivat siinä määrin vapaan kansansivistystyön perinteeseen kiinnittyvistä aikuiskasvatuksen päämääristä. Alan laajentumisen seurauksena aikuiskasvatus-käsitteen asema vankentui uutta kokonaisuutta kokoavana alan periaatteellisena peruskäsitteenä, erityisesti kansansivistysopin (myöh. aikuiskasvatustieteen) professori Urpo Harvan vaikutuksesta. (Karjalainen & Toiviainen 1984; Tuomisto 1991.)
Myöhemmin käsitekentälle ovat saapuneet esimerkiksi aikuiskoulutuksen (1970-luku), elinikäisen oppimisen (1990-luku) sekä jatkuvan oppimisen käsitteet (2010-luku).
Lainsäädännön historiallisia lähtökohtia ja askeleita kohti yhteistä lainsäädäntöä
Vapaan sivistystyön lainsäädäntö käynnistyi valtionapulainsäädäntönä ja toimintaa sääteli pitkään pelkkä rahoituslaki, jossa määriteltiin valtiontuen perusteet ja niiden jakamisen tavat oppilaitoksille. Toiminnan säätely on perinteisesti ollut vähäistä ja vapaalle sivistystyölle on annettu autonomia.
Kansanopistot, työväenopistot sekä järjestöllinen sivistystyö saivat ensimmäiset harkinnanvaraiset valtionavustuksensa jo 1800-luvun lopulla. Esimerkiksi kansanopistojen isäntä- ja emäntäkoulut alkoivat saada valtionapua vuonna 1892 ja kansanopistojen vapaatavoitteiset opinnot vuonna 1906. Työväenopistojen valtionapua alettiin puolestaan myöntää vuonna 1913. Järjestöllinen sivistystyö pääsi valtiontuen piiriin muutamaa vuotta myöhemmin vuonna 1919, kun valtion talousarvioon tuli määräraha luento- ja opintokerhotoimintaa varten. Erillistä tukea myönnettiin lisäksi rajaseudulla tehtävään sivistystyöhön.
Valtionapu vakiinnutettiin lainsäädännöllä 1920-luvulla. Ensimmäisenä säädettiin laki kansanopistojen valtionavusta vuonna 1925 ja työväenopistojen osalta vuonna 1926. Laki opintokerhojen valtionavusta saatiin vuonna 1964 ja opintokeskusten valtionapulaki vuonna 1975. 1960-luvulla uudistettiin koko vapaan sivistystyön valtionapulainsäädäntö, mikä paransi oppilaitosten toimintaedellytyksiä ja mahdollisti esimerkiksi kansalaisopistojen voimakkaan laajentumisen maaseudulle. Urheiluopistot astuivat valtionapulainsäädännön piiriin 1970-luvulla ja kesäyliopistot 1990-luvulla.
Ensimmäisen virstanpylvään vapaan sivistystyön yhteisen lainsäädännön syntymisessä muodosti Zachris Castrénin vuoden 1929 komiteamietintö Valtio ja vapaa kansansivistystyö. Castrénin linjaamana myös valtiollisesti rahoitetun vapaan sivistystyön lähtökohtana onkin perinteisesti pidetty sen itsesäätelyn suurta vapautta eli oppilaitosten suurta oikeutta määritellä itse omat tavoitteensa ja laatia omat ohjelmansa (ks. esim. Alanen 1986; Niemelä 2002; Mäki 2018). Vuonna 1998 säädetty ensimmäinen yhteinen laki vapaasta sivistystyöstä oli merkittävä käännekohta vapaan sivistystyön yhteisen tehtävämäärittelyn kannalta.
Keskeisiä lainsäädännön virstanpylväitä:
- 1890–1910-luku: ensimmäiset valtionavustukset kansanopistoille, työväenopistoille ja järjestölliselle sivistystyölle.
- 1920-luku: valtionapu vakiinnutetaan laeilla (kansanopistot 1925, työväenopistot 1926). Zachris Castrénin laatima komiteamietintö Valtio ja vapaa kansansivistystyö ilmestyy (1929).
- 1960-luku: valtionapulainsäädännön uudistus, joka mahdollistaa mm. kansalaisopistojen voimakkaan kasvun.
- 1970-luku: opintokeskusten valtionapulaki (1975). Urheiluopistot tulevat valtionapulainsäädännön piiriin (1978).
- 1990-luku: Vuonna 1998 säädetään Laki vapaasta sivistystyöstä. Kesäyliopistot liitetään valtionapujärjestelmään.
Kirjallisuus
Tiivistelmä perustuu teokseen Vapaa sivistystyö eilen, tänään ja huomenna. Vapaan sivistystyön rooli, asema ja merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa ja koulutusjärjestelmässä [linkki], Jenni Pätäri, Sini Teräsahde, Aaro Harju, Jyri Manninen & Anja Heikkinen (toim.), 2019, Helsinki: VST.
Viitatut lähteet
Aaltonen, Rainer (1991). Fennomaanit kansansivistystyössä: Vapaan kansansivistystyön synty Suomessa. Teoksessa R. Aaltonen & J. Tuomisto (toim.) Valistus, sivistys, kasvatus: kansanvalistuksesta aikuiskasvatukseen. Vapaan sivistystyön 32. vuosikirja. Helsinki: KVS, ATS & Kirjastopalvelu, 10–29.
Alanen, Aulis 1986. Sivistysjärjestöjen tehtäväkuvan muuttuminen. Aikuis- ja nuorisokasvatuksen laitoksen julkaisuja 23/1986. Tampere: Tampereen yliopisto.
Karjalainen, Erkki & Toiviainen, Timo (1984). Suomen vapaan kansansivistystyön vaiheet. Espoo: Weilin+Göös.
Mäki, Matti (2018). Sopeutuminen, resurssit ja alueellisuus vapaassa sivistystyössä. Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu. Väitöskirja.
Niemelä, Seppo (2002). Kansansivistyksen kadottaminen. Aikuiskasvatus 22 (2), 84–91.
Ojanen, Eero (2014). Kansanvalistusseuran varhaiset vaiheet ja A.A. Granfelt. Teoksessa Kantasalmi, K. & Nest, M. (toim.) Valistajia, sivistäjiä, poliitikkoja ja asiantuntijoita. Näkökulmia aikuiskasvatuksen kentän vaikuttajiin. Suomalaisen aikuiskasvatuksen kentät ja kerrostumat (SAKKE). Tampere: Tampere University Press, 86–106.
Tuomisto, Jukka (1991). Aikuiskasvatuksen peruskäsitteen historiallinen kehitys. Teoksessa R. Aaltonen & J. Tuomisto (toim.) Valistus, sivistys, kasvatus: kansanvalistuksesta aikuiskasvatukseen. Vapaan sivistystyön 32. vuosikirja. Helsinki: KVS, ATS & Kirjastopalvelu, 30–69.
Tuomisto, Jukka (2003). Vapauden kaipuu vapaassa sivistystyössä. Teoksessa V. Riikonen (toim.) Valistuksesta tietämysyhteiskuntaan. Helsinki: Opintotoiminnan keskusliitto & Kansanvalistusseura, 43–80.
Vapaan sivistystyön uranuurtajat
Nikolai Fredrik Severin Grundtvig (1783–1872)
Nikolai Grundtvig oli tanskalainen pappi, historioitsija, poliitikko, herätysliikejohtaja ja runoilija sekä kansanopistoaatteen isä.
Grundtvig eli aikana, jolloin uutta oli murtautumassa esiin tanskalaisessa yhteiskunnassa, mutta jota aikalaiset eivät olleet valmiita huomaamaan ja hyväksymään. Grundtvig kantoi huolta talonpoikien valmistamisesta. Hän pohti, miten tasapainottaa kristillisyys ja kansalaisuus.
Grundtvig kirjoitti mytologian ohella runokirjeen pohjoismaisille sukulaisilleen, mitä pidetään keskeisenä kansanopistoidean julistuksena. Hänen kirjoituksistaan ei löydy käytännön neuvoja kansanopistotoiminnan järjestämiseksi, mutta niistä voidaan nostaa esiin keskeisiä ajatuksia: elämänvalistus, historia, runollisuus, puhuttu sana, vuorovaikutus, oikea keskinäinen opetus ja kansalaisuus.
Grundtvigin ajatusten perustalle syntyi kansanopisto soveltaen, mitä Grundtvig itse oli kuvannut. Yleinen romanttisen aatteen aalto vaikutti kansanopistoaatteen leviämiseen myös Suomeen ja muihin Pohjoismaihin.
Lähde: Helena Koskinen, Pohjoismaisilta juurilta kohti maailmanlaajuista toimijuutta. Suomalaisen kansanopiston toimintakulttuuri ja sen kansainvälisyys 2000-luvun alussa. Tampere 2003
Johan Vilhelm Snellman (1806–1881)
Vuonna 2006 tämän suomalaisen sivistyksen esitaistelijan syntymästä tuli kuluneeksi 200 vuotta. Snellman ajoi peräänantamattomasti suomalaisen kansallisuuden ja suomen kielen asemaa, jotka muodostivat perustan yhteiskunnan tulevalle kehitykselle. Hänen mielestään suomalaiset olivat kuoleva kansa, jos he eivät heräisi valtiolliseen ja sivistykselliseen itsetietoisuuteen. Tätä sivistyksen sanomaa Snellman toteutti kirjallisessa tuotannossaan – viranomaisten vastustuksesta ja ystävien kritiikistä huolimatta.
Snellmanin idearikkaus ja peräänantamaton ote sivistyksen puolestapuhujana ilmenee erilaisten tekstien runsautena ja kirjona. Tästä kirjallisesta jäämistöstä on toimitettu uusi suomennettu laitos, jonka kaikki 24 osaa julkaistiin 12.5.2005.
Poikkitieteellinen ote näkyy Snellmanin elämässä, kannanotoissa sekä opinnoissa, joihin sisältyi opintoja ”hebreasta” teologiaan ja filosofiaan. Monipuolisena miehenä hän kykeni tempautumaan keskusteluihin mukaan aiheesta riippumatta jopa siinä määrin, että häntä on kutsuttu myös yhden miehen tiedeakatemiaksi.
Vaikka Snellman oli hyvin syvällinen filosofi ja perinpohjainen tutkija, hän osasi muovata oppinsa hyvinkin kansantajuiseen muotoon. Hän oli vertaansa vailla oleva sanomalehtikirjoittaja, tarmokas puhuja ja iskuvoimainen mielipiteenvälittäjä –kansanherättäjä ennen kaikkea.
Lähde: Suomen akatemian pääsihteeri Raimo Savolainen
Severi Nuormaa (1865–1924)
Severi Nuormaa (Nyman vuoteen 1906) oli kansansivistäjä, joka köyhistä oloista lähteneenä omakohtaisesti tunsi opintien vaikeudet. Merkittävää hänelle oli kaikkien yhtäläinen oikeus sivistykseen ja demokratiaan; kansansivistyksen kohteena hän piti erityisesti vähempiosaisia. Hänen mukaansa kansalaisyhteiskunta vahvistuu voimantunteen kautta ja tieto on valtaa.
Nuormaa oli oppinut mies, joka osasi runoilla, kirjoittaa, kääntää, opettaa sekä valistaa. Nuormaa oli mukana kansanopisto- ja työväenopistoliikkeen alkuaallokossa. Hän oli Etelä-Hämeen Kansanopiston, nykyisen Päivölän, ensimmäinen rehtori vuodesta 1894 alkaen. Vuonna 1898 hän siirtyi Tampereelle työväenopiston ensimmäiseksi rehtoriksi, jossa hän oli vuoteen 1919 asti.
Nuormaa julkaisi useita runokokoelmia, jotka sisälsivät pääasiassa isänmaallista aaterunoutta. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Suomessa elettiin epävarmuuden aikaa, kun Venäjä kiristi otettaan ja suomalaisuuden säilymisestä oltiin huolissaan. Kansanvalistaja Nuormaa sai kokea tiukentuneen ilmapiirin henkilökohtaisesti, kun hänet karkotettiin kenraalikuvernöörin toimesta maasta vapunpäivänä 1903. Syynä karkotukseen oli Aamulehdessä julkaistu runo Kevätmietteitä:
Käy vihantaan oksat koivujen
Ja kevät saa vihreän vaatteen.
Mut Suomess’ on syksy sydänten
Ja talvi toden ja aatteen.
Jo lämpeni taivas, läksivät jäät,
Jo aukee aallon syli,
Mut vihan ja vilpin synkeät säät
Käy Suomen sydänten yli.
On toukokuu ja kukkain kuu,
Jo nurmet nuoraa hymyy.
Mut Suomessa otsa punehtuu,
Ja silmä silmää lymyy.
Käy koivujen oksat vihantaan
Ja kevät saa vihreän vaatteen,
Mut koittiko Suomelle milloinkaan
Kevät oikean, toden ja aatteen?
Lähde: Aamulehti 1.5.1903
Zachris Castrén (1868–1938)
Zachris Castrén toimi Helsingin työväenopiston johtajana, Kansanvalistusseuran toimikunnan puheenjohtajana ja kansanedustajana. Hänet tunnetaan vapaamielisenä kulttuuripoliitikkona, uskonnonvapauden puolustajana ja maamme työväenopistoliikkeen perustan luojana.
Castrénilla oli merkittävä osuus myös 1900-luvun alun liberaalipuolueiden ohjelmaa luotaessa sekä nuorisoseuraliikkeen ja henkisen työn tekijöiden ammattiyhdistystoimintaa kehitettäessä. 1910- ja 1920-luvun vaihteessa hän oli valmistelemassa keskustahallitusten toteuttamaa radikaalia uudistus- ja tasoittamisohjelmaa, joka lievensi yhteiskunnallisia ristiriitoja ja vaikutti osaltaan sisäpoliittisen tilanteen nopeaan rauhoittumiseen kansakunnan jakaneen sisällissodan jälkeen. Castrén oli myös kansansivistysoppiaineen ensimmäinen opettaja Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa (Kansalaiskorkeakoulu vuoteen 1930 asti).
Aulis Alanen (1929–1998)
Aulis Alanen oli suomalainen kasvatustieteilijä ja Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori vuosina 1986–1990.
Alanen kuului suomalaisen aikuiskasvatuksen teorian ja tutkimusperinteen keskeisiin kehittäjiin. Hän oli laaja-alainen ja syvällinen aikuiskasvatuksen tutkija ja opettaja, ja hänen johdollaan aikuiskasvatuksen yliopisto-opetus monipuolistui ja laajeni monille uusille alueille. Ennen yliopistoon siirtymistään Alanen työskenteli mm. Vaasan työväenopiston ja Kansanvalistusseuran kirjeopiston rehtorina.
Alasen aika ajoittui suunnittelukeskeisen aikuiskoulutuspolitiikan kaudelle, joka kesti 1960-luvun lopulta 1980-luvun puoleenväliin. Tämän ajan keskeisimpiä ja tyylipuhtaimpia dokumentteja ovat Aikuiskoulutuskomitean mietinnöt, joiden kirjoittamisessa Alasella oli keskeinen rooli komitean pääsihteerinä. Toisaalta Auli Alanen kirjoitti jo 1980-luvulla hyvin modernisti markkinaperusteisesta aikuiskoulutuspolitiikasta ja elinikäisestä oppimisesta.
Alasen pitkäaikainen mielenkiinnon kohde oli opintokeskusten/sivistysjärjestöjen opintotoiminta. Vuonna 1969 häneltä ilmestyi väitöskirja Edistävä ja viihdyttävä opintokerhotoiminta. Tutkimus aikuisten vapaista ryhmäopinnoista sosiaalisen osallistumisen muotona.
Väitöskirjassaan Alasen pääpaino on opinnollisuuden pohdinnassa sekä yksilön että ryhmän kannalta. Toinen tutkimussuuntaus oli viihdytysaspekti. Alanen ei ollut ainoa viihdyttävyyskritiikissään, sillä 1960-luvun lopussa vallitsi kriittinen, koulutuksen tavoitteisuutta ja merkitystä sekä ammatillista koulutusta korostava keskusteluilmapiiri. Omaehtoista vapaa-ajan opiskelua pidettiin tehottomana ja vanhanaikaisena; perinteinen kansansivistystyö kohtasi kriisin.
Kun vuonna 2004 Alasen syntymästä tuli kuluneeksi 75 vuotta, VSY järjesti Aulis Alanen – symposiumin Edistävä ja viihdyttävä aikuiskasvatus Tampereella yhteistyössä Tampereen yliopiston ja Aikuiskasvatuksen tutkimusseuran kanssa. Tilaisuuden jälkeen julkaistiin kirja Edistävä ja viihdyttävä aikuiskasvatus pääosin symposiumissa pidettyjen alustusten pohjalta. Kirjan toimittivat Jukka Tuomisto ja Petri Salo.
Lähde: Edistävä ja viihdyttävä aikuiskasvatus, toim. Jukka Tuomisto ja Petri Salo
Urpo Harva, Väinö Voionmaa, Sofia ja Lucina Hagman, Edla Kojonen, Hedvig Gebhard
Päivitetään.
Päivitetään.